Urheiluhullun tunnustukset

Mikael Heinrichs.
Valvominen ei enää ole vaihtoehto (paitsi esimerkiksi Super Bowlin kohdalla, tosin se puoliaikashow on usein ylitsepääsemätön este). Jossakin siinä neljänkymmenen ikävuoden paikkeilla se on yksinkertaisesti myönnettävä. En enää ole samanlainen urheiluhullu kuin joskus aikanaan.
On vuosi 2018. On olympiavuosi ja jalkapallon MM-lopputurnauskin pelataan kesällä. Tämänhän pitäisi olla oikea penkkiurheilijan unelmavuosi. Lomat suunnitellaan sopivasti kisojen yhteyteen, jotta pääsisi seuraamaan kisalähetyksiä mahdollisimman kattavasti, tietenkin mieluiten suorina lähetyksinä. Kuka nyt jälkilähetyksiä tai kisakoosteita jaksaisi katsoa?
Jos nyt kuitenkin? Ääh, en taida jaksaa. Vilkaisen vaikkapa pikaisesti tulokset teksti-tv:stä, kun en oikein jaksa vaivautua noita pitkiä juttuja tähän hätään lukemaan.

Koska se miesten olympiakiekon Ruotsi-ottelu taas pelattiinkaan? Ei muuta kun teksti-tv tulille…

Verenpaine ei enää nouse samalla tavalla Ruotsia vastaan väärin tuomitusta jäähystä kuin joskus pari vuosikymmentä sitten ja harkitsen jopa kirjan lukemista urheilulähetyksen seuraamisen sijasta.
Työterveyslääkärikin varmasti kiittelee ainakin tätä kehitystä.
Jospa sitä kävisikin katsomassa paikallisen salibandyseuran pelin? Lähituotettua urheiluviihdettä. Sitä tuleekin seurattua aivan eri tavalla kuin arvokilpailuja tätä nykyä. Kynnys lähteä ainakin hetkeksi seuraamaan jotain paikallisella tasolla on sen sijaan madaltunut huomattavasti näiden vuosien aikana.
Kodinkonefirmojen mainosesitteitä tipahtaa postiluukusta. Kisakatsomo kuntoon: hanki uusi televisio, uudet äänentoistolaitteet ja seuraa kisoja puhelimesta missä ikinä liikutkin.
Hanki se ja se verkkopalvelu, jotta pystyt seuraamaan vaikkapa ohjaskelkkailun ikämiesten piirisarjaa kesken työpäivän, vessassa tai miksei appivanhempien luona…
Onko tässä siis sattunut omalle kohdalle jonkinasteinen aikuistumiseen liittyvä ajattelutavan muutos, vai mistä moinen kehitys oikein kumpuaa?
Joskus ennen vanhaan pystyin Youtubessakin hitiksi nousseen neljävuotiaan lätkäliiganeron tavoin luettelemaan kiekkoseurojen kokoonpanoja ja tilastoja ulkomuistista – aivan plus-miinustilastoja myöden. Ehkä sillekin aivokapasiteetille olisi ollut hyödyllisempää käyttöä? En tiedä.
Hauskaa ainakin oli, eikä muistin harjoittamisesta varmasti haittaakaan ole näin varttuneemmallakaan iällä.
Lähes kolmen vuosikymmenen takaisia jääkiekkokorttejakin löytyy vielä säilöstä muutaman kymmenen kansion ja laatikollisen verran.
Koska se miesten olympiakiekon Ruotsi-ottelu taas pelattiinkaan? Ei muuta kun teksti-tv tulille…
Mikael Heinrichs
050-306 2004/mikael.heinrichs@aumedia.fi