”Annoin kaikkien voikukkieni kukkia (…) Uneksin koko vuodesta. Uneksin lyhyestä kesästämme. Ja lopulta se tuli ja sain sen omistaa. Silloin piilotin pieniä kesämuistoja. Piilotin voikukkia jotka syttyivät tuleen, auringossa joka poltti”. Carl Antonin laulu on seurannut minua viime vuosina.
Minulle tärkeä ihminen hyräili sitä joskus kesämökillä. Tasan vuosi sitten lauloin sen hieman hämmästyneille vieraille hänen muistotilaisuudessaan. Halusin, ja haluan muistaa auringon – sen joka loisti hänessä ja meissä kaikissa vuodenajasta riippumatta.
Luen tietoa auringosta luonnonhistoriallisen museon verkkosivuilta. Aurinkoon näyttäisi mahtuvan miljoona maapalloa. Oi, ajattelen. Mutta joka vuosi saamme nauttia täällä maan päällä huomattavasti suuremmasta määrästä kuin miljoona miniaurinkoa voikukkien ja syksyn lehtien muodossa. Luen edelleen että kestää vielä noin 4,5 miljardia vuotta kunnes auringon polttoaine loppuu. Silloin se tulee syömään maapallon ja muita taivaankappaleita. Mietin onko se surullista vaiko ei?
Jos puhutaan hetkessä elämisestä – joka kuuluu meille juuri nyt – ei sillä tuskin ole suurta merkitystä. Mietin kuitenkin: millainen maapallo on silloin? Onko silloin ihmisiä jotka valmistautuvat oikeasti siihen että heidän olemassaolonsa päättyy? Kuulummeko me nyt elävät jo heihin?
Ympärillämme tapahtuu koko ajan paljon, mutta eikö aina ole ollut niin? Luonto ja sää muuttuvat. Lajeja kuolee. Myös ihmisten elinolosuhteet muuttuvat. Suurin osa tapahtuu hitaasti ilman suoranaista vaikutusta teehetkeemme tv-sohvalla, mutta ehkä kuitenkin reagoimme kauhulla lähiympäristömme muutoksiin. Juuri nyt häpeän pilvi peittää aurinkoni kun ajattelen miten osa kotimaani ihmisistä reagoi tiettyihin ajankohtaisiin muutoksiin.
Tosiasia pysyy: Aurinko tulee syömään maapallomme. Ennen sitä se sytyttää meille miljardeja voikukkia joista voimme nauttia joko katselemalla niitä tai jos haluamme ja ymmärrämme syömällä niitä. Ehkäpä voimme napostella myös syksyn lehtiä?
Kauan sitten saamani sähköpostiviesti päättyi tervehdykseen: ”Syö aurinko niin tulet iloiseksi!” Vaikka ymmärtäisi tämän kirjaimellisesti tai vertauskuvana on se mielestäni kannatettava kehotus. Ja muille jaettavaksi sopiva. Sitten voimme loistaa odottaessamme että aurinko syö meidät…
Tove Hagström
käännös Leena Lehtonen
