Nyt on koiraa karvoihin katsominen…

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten kävi, kun olin päättänyt että emme hanki enää koiraa. Olin silloin joutunut viemään pois Erittäin Suurella Egolla varustetun ja rakkaan Mikkismiehen. Monta kuukautta sitä koirattomuutta kesti, mutta yks-kaks ihan vahingossa täällä asuikin teini-ikäinen saksanpaimenkoira.

Se onkin rauhallinen nuoreksi koiraksi, luottavainen ja ihmisrakas. Sillä on selvästi ollut hyvä alkutaival elämässä. Selvennän sen verran, että se oli vuoden ja neljä kuukautta vanha, kun se muutti meille. Eikä hakenut uutta kotia ”pitovaikeuksien takia”, vaan siksi, että omistaja oli äkillisesti kuollut.

Sittemmin nassikan suusta on irroteltu muun muassa porsaan sisäfilettä ja kuollutta oravaa.

Kaikessa rauhassa ollaan eletty arkea koiran kanssa. Kunnes. Tytär päätti hankkia koiran. Hän haki Kreikasta tuodun puolivuotiaan urospennun. Koira ei ole katukoira, sen äiti tiedettiin, ja syntymäaika. Oli jopa rokotettukin. Perhe oli hankkinut sen ja muuttanut sitten Suomeen.

Sittemmin se reppana oli kiertänyt kodeissa eikä kukaan oikein halunnut sitä. Ihmettelen sitä, että perhe, jolla todennäköisesti ei ole koirista kokemusta, ottaa isokokoisen pennun yksivuotiaan lapsen kaveriksi. Sitten kauhistellaan kun se leikkii, eli juoksee, näykkii ja hyppii. Eikö kaikki pennut? Oli ikävää löytää pennun varustekassista kuonokoppa. Voi, kunpa ihmiset ottaisivat selvää etukäteen mitä koiran omistaminen on, ja mikä olisi sellainen omaan perheeseen sopiva.

Monen sattuman summana tämä nassikka viettää paljon aikaa meidän huushollissa ja pitää sanoa että onpa touhukas tapaus, ja fiksu. Tällä hetkellä se painaa 28 kiloa ja tahtoo kaikkien syliin, ja rakastaa kaikkia. Sen äiti on saksanpaimenkoira ja kyllä siitä löytyy paljon sakemannin piirteitä. Sen isää olemme arvuutelleet. Päädyimme rottweileriin värityksen, leveähkön pään ja järjettömän puruvoiman takia.

Sain huomata sen vahvat leuat, ja myös ahneuden, kun olin viemässä linnuille ruokaa. Olin ottamassa muoviverkkoa talipallojen päältä. Talipallo kädessä käännyin ja samassa pentu iski hampaat palloon. Pelästyin, koska en ollut vielä ehtinyt ottaa verkkoa pois.

Yritin pitää pallosta kiinni ja pyysin tytärtä apuun. Koiran leuat eivät liikahtaneetkaan. Jouduimme huutamaan vielä isännänkin paikalle. Kolmestaankaan emme saaneet leukoja auki, mutta sain kitkutettua verkon sen suusta ja mureneva talipallo valui ulos osittain. Nassikka oli silloin puolivuotias. Kyllä ulkopuolisella olisi ollut hauskaa. Minuakin nauratti jälkeenpäin.

Sittemmin nassikan suusta on irroteltu muun muassa porsaan sisäfilettä ja kuollutta oravaa. Naudan pihvit ehtivät katoamaan ennen kuin kukaan ehti väliin. Yritämme pikkuhiljaa opettaa sen oikeille tavoille ja varaudumme vielä moniin kommelluksiin matkan varrella.

Eija Holopainen
Lähihoitaja jota kiinnostavat käsillä tekeminen ja uudet haasteet.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*