Kesä taistelee ja vetelee viimeisiään. Ulkona tuoksuu väistämättä syksy. Pyykit kuivuvat ulkona edelleen ja jos olen tarkkaavainen ja juoksen ulos heti kun ensimmäiset pisarat tippuvat ikkunalaudalle, voin pelastaa puolikuivat pyykit, ennen kuin ne kastuvat läpikotaisin. Ulkona onnistun ottamaan pyykit pois narulta, mutta totta kai ne rypistyvät. Mutta en suostu antamaan periksi! Kieltäydyn ripustamasta pyykkejä sisälle, ja silloin olen hävinnyt taistelun. Ulos ne pitää saada, vaikka sitten pieneksi hetkeksi.
Jalat huutavat sukkien perään. Nix. Ei vielä. Itsepäisyyteni aiheuttaa kramppeja, jotka herättävät minut pari kertaa yössä, ja kyllä, minulla on magnesiumtabletteja, mutta unohdan säännöllisesti syödä niitä. Siitä saan syyttää itseäni. Nousen ylös, tamppaan hetken ympäriinsä pimeydessä, kunnes kramppi menee ohitse. Mutta sukkia, ei kiitos!
Minun piti pestä matot kesäkuussa. En ehtinyt, minähän ”asuin” Lillholmenilla. Minun piti pestä matot heinäkuussa. Liian kuuma. Elokuussa ei enää kannata, ne eivät enää kuivu. Mutta – olen edelleen hengissä ja mitään suurempaa katastrofia ei ole tapahtunut. Voinhan pestä matot ensi kesänä. Maailma ei siihen kaadu. En myöskään missään välissä ehtinyt Ahvenanmaalle, Utöhön, Öröhön, Brännskäriin ja muihin hienoihin paikkoihin, missä olin päättänyt käydä.
Minulla ei myöskään ole minkäänlaisia auringonlasku merellä-kuvia laitettavaksi facebookiin. Voi voi. Olemme älypuhelimiemme kanssa niin nopeita, että ehdimmekö näkemään kaikkea, kun meidän pitää tarkistaa ja laittaa kuvia kaikesta mahdollisesta? Mitä on tapahtunut kyvyllemme tallentaa kauniit muistot sydämiimme? Nauttia luonnosta, taiteesta, kulttuurista, ruuasta ilman kameran linssiä silmiemme edessä ja onko se, minkä näemme? Haluamme jakaa kokemuksemme muiden kanssa, mutta kuinka moni tosissaan välittää minun muistoistani ja missä olen ollut ja mitä syönyt?
Kesä on niin kaivattu, odotamme kesää niin paljon, että emme ehdi kunnolla nauttimaan siitä. Ehkä sataa, meidän pitää tehdä kesätöitä, ehkä vilustumme, ehkä saamme kaukaisia vieraita, jotka tarvitsevat ylläpitoa viikkojen ajaksi, ehkä lapset ovat uhmaiässä, ehkä meillä ei ole varaa matkustamiseen, huvilaan, lomaan, ehkä kesä tulee niin nopeasti, että emme ehdi sitä huomaamaan, ehkä se sataa pois, kesäloma on väärään aikaan?
Ja onhan kesällä tietysti huonotkin puolensa. Pahimmat ovat varmasti punkit. Tai kuumuus. Ja kuivuus, ainakin niille, joilla on oma kaivo ja ennen kaikkea niille, jotka viljelevät. Ja eläimille. Huono puoli on myös se, että ihmisillä on taipumus olla happamia, jos todellisuus ei vastaa korkeita odotuksia. Henkilökohtaisesti koen huonona puolena kiireen, kesälomastressin, joka pahimmissa tapauksissa johtaa onnettomuuksiin, sekä maalla että merellä.
Mutta kesä loppuu joka vuosi. Säälle emme voi mitään, ilmastolle voimme tehdä parhaamme, eläimillä on oikeus elää, vaikka se ei meille oikein sovi, hymyllä ja myötätunnolla pääsemme pidemmälle kuin happamilla ajatuksilla ja halveksunnalla, sadetta tarvitaan ja aurinkoa ja uskon, että syksy voi olla hieno, nuoret ovat ihmisiä ja mopo auttaa jonkun teini-ikäistä tulemaan kotiin nopeammin kuin jalkaisin – kaikki ihmiset ovat kunnioituksemme arvoisia. Kaikki.
Ja ensi vuonna on taas kesä, meistä riippumatta. Nyt menen kokeilemaan pyykkejä. Niiden pitäisi olla jo kuivia. Tuoksu on erilainen kuin kesäkuussa, mutta edelleen ihana!
Skini Lindgård
Kulttuuri on lähinnä sydäntäni.
käännös Timo Järvenpää
Kommentoi