Yksin matkustaminen ei ole erityisen mukavaa kaltaiselleni vanhalle tädille. ”Hyvin se menee!” ja ”Kyllä sinä selviät!”, minulle sanottiin. Niinpä, mutta entä sitten jos en ehdi oikealle lähtöportille ajoissa? Entä jos jään turvatarkastukseen? Tai jos olenkin liikkeellä vääränä päivänä, kellonaikana ja väärässä terminaalirakennuksessa? Entä jos, entä jos…
Lasittuneen katseen takaa astelen bussista Helsinki-Vantaan lentokentälle. Löydän välittömästi oikean lähtöselvitystiskin ja astelen suoraa päätä sinne. Samaan aikaan ystävällinen naishenkilö kertoo minulle, että lähtöselvitys avataan vasta 45 minuutin kuluttua.
Hän hymyili, ja uskaltaisin melkein vannoa että hymy oli osittain hieman ivallinen… Olin siis paikalla hyvissä ajoin, ehdin jopa nauttimaan kahvin ja voisarven, mutta samaan aikaan olin täysin keskittynyt matkatavaroiden lähtöselvitysaikatauluun. Heti kun se vain oli mahdollista, kävin viemässä liilan laukkuni oikeaan paikkaan ja lähdin suunnistamaan yläkertaan, kohti turvatarkastusta.
Entä jos näytän epäilyttävältä? Salakuljettajalta? Ei ongelmia. Pääsin läpi ilman ongelmia! Portti 13 (!!!) oli aivan vieressä ja huokaisin helpotuksesta.
Sitä ennen olin puhunut huonoa englantia, sillä saksaa en puhu. Lukioaikojen traumoja.
Koneessa löysin nopeasti oman ikkunapaikkani. Mutta jostain syystä lentokonetuolit ovat kutistuneet. Pienen pöydän taittaminen syliin oli myös hieman hankalaa, kun se pöytä tulee liian lähelle. Sillä ei ole mitään tekemistä oman pötsin kanssa!
Ruoka saapui pienissä kipoissaan. Kaikkien tavaroiden mahduttaminen pienelle pöytää muistuttavalle hyllylle oli hieman haastavaa. Turbulenssin johdosta kipot eivät malttaneet pysyä paikoillaan, ja kaikkien pienten pakettien avaaminen vei oman aikansa. Broilerikastikkeen ja riisin saaminen suuhun ilman vahinkoja oli myös oma projektinsa. Sottasin ihan hiukan. Vieressäni istunut pariskunta söi nopeasti ja ehti myös tilaamaan toisen lasillisen viiniä. Sellaisen minäkin olisin tarvinnut, mutta…
Ruokailun jälkeen on WC-rumban aika. Koska jouduin vaivaamaan naapureitani, päätin lykätä h-hetkeä mahdollisimman pitkään. Kankeilla jaloilla tepastelin sitten koneen takaosaan, jossa stuertti oli vastassa ison ruokakärrynsä kanssa. Kaaduin melkein rotevan portugalilaismiehen syliin. Hänen katseensa oli jäätävä. Lentokoneen vessaan ahtautuminen on haaste jo itsessään, puhumattakaan huuhtelunapin löytämisestä. Siitä ei kuitenkaan sen enempää.
Kun olin selviytynyt takaisin omalle paikalleni, päätin ratkoa ristisanatehtäviä. Sekään ei mennyt aivan putkeen, sillä turbulenssia oli taas tarjolla. Onnistuin kuitenkin kaivamaan esille kuulokkeet, sillä olin valmistautunut lataamalla musiikkia valmiiksi Spotify-ohjelmaan. Teemana oli ”relaxing”.
En kuitenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että oli laittanut äänenvoimakkuuden täysille. Hypähdin tuolistani ja vierustoverit olivat hieman hämillään. He taisivat olla saksalaisia, sillä mies luki jotain saksankielistä lehteä. Vaimo osoittautui suomalaiseksi. Sitä ennen olin puhunut huonoa englantia, sillä saksaa en puhu. Lukioaikojen traumoja.
Viiden tunnin lennon jälkeen laskeudumme Lissaboniin. Sinnehän minä olinkin matkalla! Kone laskeutui etuajassa ja sain laukkuni nopeasti. Joten kuskini Rui ei ollutkaan vielä vastassa kylttinsä kanssa. Muita ukkoja siellä olikin pilvin pimein.
Soitin tuttavalleni, joka totesi ”Voihan helvetti, soitan hänelle” ja samassa silmänräpäyksessä hän ilmestyi paikalle. Hän ajeli kuin tuulispää halki ruuhkaisen Lissabonin ja varttia myöhemmin olin ystävättäreni keittiössä, edessäni Marskin Ryyppy. Sitä tarvittiin.
Ja pääsinhän minä kotiinkin, kuten huomaatte!
Skini Lindgård
Kulttuuri on lähinnä sydäntäni.
käännös Mikael Heinrichs
