Tulen kotiin lyhyen mutta intensiivisen työmatkan jälkeen.
Avaan jääkaapin ja näen muovipurkin, joka sisältää jäännökset eilisen juhla-ateriasta. Kaveri soittaa ja kysyy, olenko kotona Suomessa, ja taiteilen puhelin toisessa kädessä varovasti kanan, parsan ja riisin mikroon. Painan neljä kertaa starttinappulaa, kahden minuutin luulisi riittävän.
Yhden minuutin ja 50 sekunnin rupattelun ja levottoman asunnossa astelun jälkeen lähestyn taas mikroa, samaan aikaan kaverini rupeaa lopettelemaan lyhyttä puheluamme. Kolme sekuntia jäljellä. Puoliksi juoksen mikrolle. Kaksi sekuntia jäljellä. Kaverini sanoo heipat. Yksi sekunti jäljellä. Liikkeellä, joka on kuin otettu Karate Kidin huonosta Bollywood-versiosta, onnistun nopeasti painamaan punaista nappulaa lopettaakseni puhelun ja avatakseni mikron luukun. Se on liike, joka melkein maksoi minulle puhelimeni, lautasen, haalean aterian ja isovarpaani.
Seison sitten siinä tiskialtaalla, ylpeänä bravuuristani, kun yhtäkkiä rupean kyseenalaistamaan toimintaani.
Miksi pelkään kuollakseni sitä piippausta, joka lopettaa puhelun, tai mikron selkeää merkkiä siitä, että ruokani on valmista?
Miksi vihaan niitä niin paljon?
En usko loppuihin, en sekuntiakaan, kieltäydyn uskomasta että mikään koskaan olisi ohi.
Sinun tarinaasi ei sanele kukaan muu… tai mikron piippaus. Loppujen lopuksi se on ainut, mitä koskaan voi hallita. Kävi mitä tahansa, tekosi osoittavat sen aina. Hyvässä ja pahassa.
Kieltäydyn jättämästä mitään taakseni ottamatta siitä oppia, ja minulle elämässä on kyse siitä, että luon jotain itseäni suurempaa, jotain joka jää jälkeeni. Ei ole mitään, mistä pitäisin enemmän kuin siitä, että voin rajoittuneella tietämykselläni luoda jonkun kanssa yhdessä jotain, joka on merkittävästi suurempaa kuin kumpikaan meistä. Tilanteesta tai kontekstista riippumatta.
Totta kai kiusaaminen ala-asteellani loppui, mutta se opetti minulle jotain itsepäisyydestä ja tahdosta, ja se opetti minua ymmärtämään muita samassa tilanteessa olevia. Muuten kärsimys olisi ollut turhaa.
Totta kai projektilla, jonka parissa työskentelen, tulee olemaan viimeinen päivä, mutta toivottavasti se on jättänyt jäljen, joka kestää jonkun aikaa. Jos ei, ovat nämä kaksi vuotta olleet merkityksettömiä.
Totta kai suhde tai kesäromanssi voi päättyä, mutta se on silti opettanut minulle jotain, jonka tulen kantamaan mukanani kauan. Jos en, olivat kaikki kuukaudet, kaikki vuodet, turhia.
Nämä ovat oppeja, erehdyksiä tai kokemuksia, joita kukaan ei voi minulta viedä. Vaikutteita, joita voin käyttää oppiakseni jotain ja tullakseni paremmaksi. Mahdollisuuksia, joita olen saanut, jotta voin auttaa muita.
Mikä on vaihtoehto?
Orson Welles kirjoittaa:
”If you want a happy ending, that depends, of course, on where you stop your story.”
Oliwer Bäcklund
Yrittäjä
käännös Laura Nordin
