Foto/kuva: Erik Saanila
Parin työpäivän päästä työskentelen Åbo Underrättelserissä ja toimipaikkanani on Turku. Työnantaja on sama, Förlags Ab Sydväst-kusten.
Vuosia Paraisten Kuulutuksissa kului ehkä enemmän kuin aluksi oli ajateltu, tehtäväni oli ”kehittää tuotetta” ja sitten palata ÅU:hun.
Mutta niinpä työnteko oli myös kiinnostavampaa kuin osasin ajatella, sellaisen tuotteen kuin PK:n kanssa. Tämä lyhenne oli muuten otettu sivunpäissä käyttöön jo ennen kuin vuonna 2010 aloitin, mutta sain pian oppia vastaamaan puhelimeen ”Paraisten Kuulutukset”, jotta vanhempi sukupolvi tiesi soittaneensa oikeaan paikkaan.
Se, että oppi sanomaan PK paraislaisittain, oli kaikkea muuta kuin ainoa asia, joka tuli poikkeamaan aikaisemmista mediatöistäni.
Tämän toimituksen johtaminen tarkoittaisi, että itseni lisäksi täällä olisi yksi kollega, kun taas laajempi ”työkaveripiiri” PK:sta puhuttaessa olisivat lukijat, paraislaiset itse. Se on ”toimitus”, jonka kanssa on ollut valtavan hauskaa tehdä työtä yhdessä, vaikkakin on mahdotonta ennakoida, aikooko ”toimitus” pitää ahkeramman vai hiljaisemman työviikon – tuleeko paljon postia ulkopuolelta vai ei mitään?
Paraislaisten suhtautuminen lehteen on kaikesta huolimatta ollut sellaista, joka on antanut minulle kaikkein eniten työmotivaatiota – yhdessä työn tuomien etujen kanssa, eli saa tavata niin monia, tehdä haastatteluja, valokuvata ja taittaa lehteä.
Tuntuu, että lehti todella on osa yhteiskuntaansa, kuin se koskettaisi kaikkia. Jo se, että sillä on 4 600 tilaajaa paikkakunnalla, jossa asuu noin 12 000 henkilöä (puhumme vanhasta Paraisista), on ihanantuntuinen luku media-alalla vuonna 2015.
Myös pikkuinen PK on luonut itselleen verkkotuttavuuksia näinä kuluneina vuosina, mutta me olemme vasta vain vähän haistelleet digitaalisen maailman tuulia.
PK:n Facebook-tili avattiin 2012, jolloin lehti juhli sataa vuottaan monenlaisin paikallisin tapahtumin. Verkkosivu on hiljattain uudistettu ja ottaa ensi askeleitaan, ja lehti siirtyi aamujakeluun vähän aikaa sitten.
Muutoksia tulee eteemme monilla tasoilla – mutta edelleen paraislaiset arvostavat yli 100-vuotiasta tuotettaan.
Kun suomenruotsalaiset journalistit kokoontuvat Mediespråk-seminaariin Vaasaan tänä viikonloppuna, muistutan itseäni yhdestä Hufvudstadsbladetissa viime vuoden Mediespråkin jälkeen olleesta otsikosta (Mediespråk on joka vuosi tammikuun lopussa). Husis laittoi Mediespråk-jutun otsikoksi: Paperilehti ei kuole yhdessä torstaissa.
Otsikko viittasi Jonas Bladhin, Nya Ålandin päätoimittajan, lausuntoon. Hänen mielestään lehdet toistuvasti itse puhuvat paperituotteiden kuolemantuomiosta sen sijaan, että oivaltaisivat, että vaikka paperista tulee harvinaisempi ja syrjäytetympi tuote tulevaisuudessa, mediatalot voisivat suunnata energiansa ja otsikointinsa digitaalisiin innovaatioihin.
Luen ammattiliiton Journalisti-lehdestä, että on muita pieniä paikallislehtiä, joita lukijat ovat uskollisesti tilanneet. Siinä kuvaillaan ”kummajaista” nimeltä Ylä-Karjala – paperilehteä, jonka tilaajat kieltäytyvät antamasta periksi siitä huolimatta, että sen verkkosivu vielä on käytännöllisesti katsoen olematon ja lehden näköislehti tulee näyttämölle vasta tänä vuonna.
Selitys? Paikallinen on niin paikallista, että paikallisyhteiskunnassa ei pysy mukana, ellei sitä lehteä ole, jossain muodossa.
