Stenplockerskorna on kesäteatterin aatelia

Kalkkitehtaan naiset vauhdissa. Etualalla Hilkka Anderssonia esittävä Nina Båge ja Anjaa esittävä Mecki Ruokolahti. Kuva: Henrik Zoom

Teaterboulagen Stenplockerskorna – Kivenpoimijattaret
Käsikirjoitus ja laululyriikat: Daniela Franzell.
Ohjaus, sävellys ja sovitus: Riddo Ridberg.
Lavastus: Minna Ihalainen.
Puvustus: Maria Lundén.
Meikki ja kampaus: Emilia Lindström.
Koreografia: Anna Lemberg.
Kapellimestari: Anton Elmvik.
Rooleissa: Nina Båge, Inger Helenius, Frida Lassus, Ritva-Leena Ehrnström, Jonatan Rönnholm, Curre Ruokolahti, Marika Laaksonen, Rebecka Pahlman, Jonny Randström, Fia Isaksson, Malin Eriksson y.m.
Kantaesitys Lillholmenilla 26.6 – esitykset jatkuvat 17.7. asti.


ARVIO
. Stenplockerskorna eli Kivenpoimijattaret-näytelmän hahmot ja musiikki lämmittävät nopeasti viileänä tunnetun Lillholmenin teatteritilan, kun suuri kuoro nousee ensimmäisessä kohtauksessa lavalle riveittäin, symmetrisine väleineen. Näyttelijät katsovat eteenpäin ylväinä ja tosissaan, kuin sanoakseen: tämä tarina teidän on kuultava.

Tarinassa on kyse 50-luvun työyhteisöstä, kalkkitehtaan kivenpoimijoista, jotka lajittelevat liukuhihnalla kalkkikiviä – hyviä huonoista. Näytelmä on helppo liittää Paraisten historiaan, mutta toisaalta: kuvatun työyhteisön haasteet ovat universaaleja ja ajattomia.

Kalkkitehtaan naiset – kuten näyttelijänsäkin – ottavat tehtävänsä arvonsa tuntien, mutta esityksessä ei ole tippaakaan saarnaavaa sävyä. Yleisön huomio on vangittu heti mahtipontisesta, kuorolaulun täyttämästä ensihetkestä alkaen, mutta esityksen kuluessa päästään myös muihin sävyihin: herkkään ja tunteikkaaseen, sitten hilpeän rempseään.

Näyttelijän koulutuksen saaneen käsikirjoittaja Daniela Franzellin luomat vuorosanat ovat monesti yllättäviä suhteessa aiempaan repliikkiin – mistä huumori tietenkin muodostuu – ja myös näytelmän käänteissä vältetään pahimmat kliseet. Esimerkiksi allekirjoittanut oli näytelmän ensimmäisellä puoliskolla vielä varma, että tehtaan johtaja Martin tulee lopussa saamaan nuoruudenrakkautensa, mutta totuus on monimutkaisempi – ja hyvä niin.

Hienoa näyttelijäntyötä, virkistäviä hahmoja

Myös kivenpoimijoiden esinaisesta Hilkka Anderssonista (Nina Båge) paljastuu syvällinen ja viisas puoli, vaikka alussa hän vaikuttaa pelkästään tiukkapipolta. Hänen muutoksensa tiukasta käskijättärestä kypsän naisen viisautta huokuvaan olemukseen on toteutettu tahdikkaasti – henkilöissä yleensäkin on moniulotteisuutta.

Kokonaisia, uskottavia sekä vahvoja omia persooniaan ovat esimerkiksi tehtaalle saapunut uusi tyttö Liv Silverhjelm. Hän on porvarimaisen hienostunut, mutta ei mitenkään ylimielinen – tai vaihtoehtoisesti pelokkaan värisevä, mikä saattaisi olla kliseinen luonnevalinta uuteen työpaikkaan tulijalle. Liv, kuten hahmon näyttelijä Vera Fovet roolissaan, ovat terveen itsevarmoja ja mutkattomia!

Liv Silverhjelm on erilaisuudestaan huolimatta pian uusien työkavereidensa puolella, mutta ei silti luovu omasta tyylistään, vaan junailee tehtaalle saapuneen toisen ei-työläisen, toimittajan kanssa, parannuksia ja uudistuksia – sekä paljastuksia. Mukavaa, ettei tarinoissa aina tarvitse muuttua, jotta sopisi osaksi erilaista joukkoa!

Lisäksi virkistävää hahmossa on se, että vaikka hän on nuori ja juuri synkän ihmissuhteen kokenut hahmo, ei häneen ole pakolla kirjoitettu mitään traumoja tai eksistentiaalista kriiseilyä; päinvastoin, Liv tietää rennon reippaasti, kuka on ja mitä tekee.

Johtaja Martin (Marcus Nordvall) tuo tehtaalle uuden työntekijän Livin (Vera Fovet). Muut ovat ihmeissään. Kuva: Henrik Zoom

Muita hyvin kirjoitettuja ja taidokkaasti näyteltyjä henkilöitä ovat muun muassa Marcus Nordvallin esittämä pomo Martin, joka on välillä muiden (ja tunteidensa) vietävissä, mutta esittää uudistusmielisiä ja työntekijäkeskeisiä näkemyksiä rivien välissä. Hän saa päättäväisyyttä pitää niistä kiinni vasta pikku hiljaa, muiden tuella. Rakastunut Martin on usein nähdyssä koiranpentuilmeessään myös sydämeenkäypä hahmo.

Miesjohtajia ei esitetä mitenkään yksiselitteisen julmina, vaikka tehtaan työsuojelu ei aivan kunnossa olekaan – he ovat ennemmin ajattelemattomia ja hömelöitä. Joukkoajattelu ei vain tee heistä kovin viisaita, kuten saattaa eräissä kohdissa huomata.

Musiikki ja lavastus taiten tehtyjä

Näytelmän musiikki on hienostunutta ja tyylikästä, ja kävisi mihin tahansa ammattiteatteriin. Se on myös sopivan maanläheistä ja juurevaa tehdasmiljööseen sijoitetussa näytelmässä. Ei voi muuta kuin sanoa, että säveltäjä – ja ohjaaja – Riddo Ridberg on tehnyt loistavaa ja näkemyksellistä työtä!

Edes ylinäytteleminen, tuo suomalaisten teattereiden perisynti, ei vaivaa – mitä nyt jotkin kohtaukset aloittava naurunremakka tuntuu välillä vähän pelästyttävältä. Kokonaisuudessaan näyttelijäntyö on raikasta ja uskottavaa – juuri ylinäyttelemisen puute ja sopiva tahdikkuus tekee työläisnaisista aitoja!

Näytelmän lavastus ja värimaailma ovat luku sinänsä. Vaikka tehtaan olisi voinut kuvitella olevan kolkko ja likainen – jota se varmasti onkin – on työntekijöiden kahvihuoneeseen saatu lämpöä punaisilla tuoleilla, ja seinän maalauspinta on kauniin elävä.

Näytelmän miehet hiomassa suunnitelmiaan. Kuva: Henrik Zoom

Johtaja asunto taas tuo kokonaisuuteen lempeyttä pastellisävyillään, ja on tehokas kontrasti tehtaan maanläheisimmille sävyille – ehkä se osoittaa, miten toisenlaisessa ja silotellussa todellisuudessa johtajisto työläisiin verrattuna elää. Pastellisävyjen ja kimalluksen voi nähdä kuvastavan myös johtajan vaimon Myrtelin pilvihöttöistä ja virkkauksen täyttämää elämää, johon hän ei ole itsekään lopulta kovin tyytyväinen.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta lavastuksessa on bändinurkkauksen mustavalkea seinä, jonka on kai tarkoitus kuvata kaivoksen kivisiä seinämiä. Jotenkin siinä on – ainakin takarivistä katsottuna – graafinen tuulahdus, joka johdattaa ajatukset nykypäivään ja siihen, miten universaaleja näytelmän teemat ovat.

Työyhteisön jännitteet, jossa säilyttäjät ja uudistajat ottavat yhteen, pelko uutta ja erilaista kohtaan – sekä se, miten helposti unohtaa itsensä, kun alkaa toteuttaa tiettyä roolia – ovat tunnistettavia tänäkin päivänä.

Laura Nordin
laura.nordin@aumedia.fi

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*