Mieskuorolaulu melkein 200 vuotta – missä seuraava sukupolvi?

Robert Helin

Mieskuorolaulu juhlii 200-vuotista taivaltaan Suomessa ensi vuonna. Se, mikä alkoi pienistä piireistä Turussa, on kasvanut ja levinnyt koko suomenruotsalaiseen maailmaan.

Tänään monet kuorot taistelevat tosin samasta ongelmasta: vanhenevasta kokoonpanosta laulajia, joissa on todella vähän 60-, 70- ja 80-luvulla syntyneitä.

Mieskuorolaulu ilmiönä on siis Suomessa vanhempi kuin rautatiet tai puhelimet. Se on perinteiden kantaja, mutta pitkän historian voi nähdä sekä siunauksena että kirouksena.

Liian vahva painotus vanhoihin perinteisiin voi pelästyttää nuoremman sukupolven. Syvät historialliset juuret näkyvät ohjelmistossa ja esiintymisissä, ja se voi johtaa liian yksipuoliseen, eikä aivan oikeudenmukaiseen kuvaan siitä, mistä miesten kuorolaulussa todella on kyse.

Monet laulu-urat kestävät vuosikymmenten ajan, jopa puoli vuosisataa.

Nelistemmainen kuorolaulu voi olla sekä pompöösiä että hienovaraista, jylisevän vahvaa tai herkästi kuiskaavaa. Hyvä tasapaino syvän bassoäänen, varmojen keskiäänien ja kirkkaimpien tenorien välillä luo uskomattoman variaation – mitä tulee dynamiikkaan, sointiin ja harmoniaan.

Amatöörikuorot pienemmillä paikkakunnilla, kuten Paraisilla, ovat pakotettuja tekemään hieman kompromisseja kunnianhimon tason suhteen, mutta yleisesti ottaen voi sanoa, että mitä suurempi määrä laulajia, sitä enemmän on valinnanmahdollisuuksia esimerkiksi repertuaarin suhteen.

Usein kuultu argumentti erilaisissa värväysyrityksissä on ”Minulla ei ole aikaa”. Työ- tai perhetilanteen takia monet miehet tuntevat nykyään, että he eivät ehdi tai jaksa omistautua vielä yhdelle harrastukselle – ja kuorolaulu on kieltämättä toimintaa, joka helposti valtaa suuren ajan. Moderni tekniikka on tässä hyvänä apuna: stemmaharjoituksia voi tehdä itsekseen tietokoneella olevien ääninauhojen, padin tai puhelimen kanssa missä vain – ja milloin vain se sopii hektiseen aikatauluun.

Kuorossa laulaminen vaatii tietenkin koko joukon yksittäisiä laulajia, ja ennen kaikkea motivaatiota ja yhteistyökykyä. Kuorolaulu on periaatteessa harrastus, jota voi harrastaa ilman erityisiä (lue: kalliita) apuvälineitä. Kaikilla on oma äänensä ja tietty äänensävynsä, ja näitä ominaisuuksia voi kehittää. Jopa kokematon laulaja selviytyy oman stemmansa seuraamisesta ryhmässä, toisia jäljitellen.

Taidot nuottien lukemisessa ja muussa musiikinteoriassa eivät koskaan ole olleet vaatimuksena kansalaisopiston kurssilla ”Paraisten mieskuoro”. Halu kehittää itseään, oppia käyttämään ääntään erilaisilla tavoilla ja esiintyä ryhmässä ovat kaikkein tärkeimpiä vasta-alkajalle. Juuri ryhmähenki ja tunne siitä, että kuuluu tiettyyn, yhteen hioutuneeseen ryhmään, ovat varmasti tärkeimpiä syitä siihen, että monet laulu-urat kestävät vuosikymmenten ajan, jopa puoli vuosisataa.

Jos Paraisten ja lähialueiden miesväestön keskuudessa olisi joka ikäryhmästä yksi mies (vuosilta 1960–1989), joka ottaisi askeleen ja lähtisi mukaan paikalliseen, perinteikkääseen mieskuoroomme, tulisi kuorosta käytännössä puolet isompi!

Robert Helin

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*