Pari vuotta sitten sain viestin, että harvinainen lepinkäinen oli havaittu Porin lähellä Nakkilassa. Oli syyskuun alku ja ilma oli kaunis joten päätin lähteä katsomaan lintua.
Minulla ei ollut navigaattoria, mutta hain Eniron karttapalvelusta reitin ja kirjoitin itselleni nuotit, ensin 15 kilometriä kylätietä, käännös vasempaan pienelle mutkaiselle tielle. Kahden ja puolen kilometrin päästä, käännös oikealle peltojen yli vievälle tielle.
Kun tulin peltotielle näin heti useita pysäköityjä autoja tien vieressä ja tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Puolen kilometrin päässä näin parikymmentä ihmistä, jotka olivat asettaneet kaukoputkensa kohtaan jossa oli harvaa pensaikkoa tien kummallakin puolella.
Otin varusteeni, kiikarit, kaukoputken ja lintukirjan ja lähdin kävelemään heitä kohti. Ennen kuin ehdin kohdentaa kaukoputkeni lintuun sain pikaisesti vilkaista sitä toisen lintumiehen kaukoputkesta. Hetkeä myöhemmin lintu lensi tiehensä ja istuutui pensaaseen 50 metriä kauemmaksi. Siellä se istui pitkään ja sain rauhassa tutkailla sitä oman kaukoputkeni läpi.
Ensi vaikutelmana oli hyvin vaalea okran värinen lintu, jonka pyrstö oli pitkä ja punainen. Se oli tavallisen pikkulepinkäisen kokoinen, toisin sanoen vähän keltasirkkua kookkaampi. Nokan tyvestä kulki tumma naamio silmän läpi ja kuvion yläpuolella oli kapea vaalea viiva. Niska ja selkä oli vaalean hiekan väriset.
Eittämättä kyseessä oli arolepinkäinen. Se oli harhautunut Mongoliasta Nakkilaan ja tehnyt 5 000 kilometrin harharetken!
Aikaisemmin olin nähnyt Välimeren ympärillä pesivän punapäälepinkäisen kahdesti Suomessa ja melkein jokaisella saaristoretkellä pikkulepinkäisiä jotka ovat yleisiä Turunmaan saaristossa.
Kevät- ja syysmuuton aikana olin säännöllisesti nähnyt Lapissa pesiviä lapinharakoita (isolepinkäisiä) muuttomatkalla Etelä-Suomessa.
Muddaisissa sain kerran havainnollisen esimerkin siitä, miten varpuslintukin voi käyttäytyä kuin petolintu. Sinitiainen lensi lapinharakan takaa-ajamana tehden jyrkkiä heittoja sivuille, lapinharakka ainoastaan metrin sen takana. Vaikka sinitiainen lensi erittäin hitaasti, selviytyi se koko 200 metrin matkan niityn yli jäämättä saaliiksi ja katosi pajupensaan suojaan.
Isolepinkäinen on varpuslintu, mutta se pyydystää pikkulintuja, korentoja ja sammakoita. Muut lepinkäiset tyytyvät kovakuoriaisiin, korentoihin ja hyönteisiin.
Takaisin Nakkilaan ja arolepinkäiseen. Juuri kun kaksikymmentä lintumiestä ihaili sitä sen istuessa paljaan pajukon reunassa, punainen pyrstö loistaen auringossa, ilmestyi varpushaukka tyhjästä ja syöksyi suoraan pensaikkoon. Kukaan meistä ei käsittänyt mitä tapahtui!
Kukaan ei huomannut minne varpushaukka katosi! Arolepinkäistäkään ei näkynyt missään! Jäimme paikalle vielä tunniksi ja toivoimme löytävämme arolepinkäisen uudelleen, mutta turhaan.
Meille arolepinkäinen oli täysin maaginen, ennennäkemättömän kaunis lintu. Varpushaukalle se oli mikä tahansa lintu, helppo saalis, joka sattui kohdalle oikeaan aikaan, juuri kun varpushaukalla oli nälkä ja se oli vankan aterian tarpeessa!
